Parikymmentä vuotta sitten Linnanmaan parkkipaikalla luennoitiin teltassa. Kyseessä oli ylioppilaskunnan tempaus yliopiston luentosalipulan vuoksi. Se nousi ns. suuren yleisön tietoisuuteen erään professorin tarjottua teltassa värjötteleville opiskelijoille lämmikkeeksi konjakkia. Varoitushan tuollaisesta yhteisöllisyysteosta seurasi.
Yliopiston ideana on tutkimuksen ja koulutuksen yhteys. Tutkijoiden opettaessa taataan uusimman tiedon ja osaamisen siirtyminen. Uutta tietoa puolestaan syntyy parhaiten tieteenalojen rajoja ylittämällä, siis monitieteisesti.
Kokemukseni mukaan tämä edellyttää eri alojen tutkijoiden kohtaamisia ns. ruohonjuuritasolla. Omassa konenäön ja signaalianalyysin tutkimusyksikössäni nuo ovat johtaneet yhteistyöhön mm. kasvatustieteilijöiden, humanistien, psykologien ja lääketieteen edustajien kanssa. Tähän on liittynyt vahva yhteisöllisyyden kokemus.
Yhteisöllisyys on yliopiston voimavara, joka vaikuttaa tulokseen ja hyvinvointiin. Sen vaalimisen ja kehittämisen on siksi oltava yliopiston johdon keskeinen intressi. Miten yliopistoa olisi silloin johdettava? Millaisessa ympäristössä kohtaamisia parhaiten tapahtuu? Millaisia olisivat johdon parhaat yhteisöllisyysteot? Millaisia keskinäistä luottamusta kasvattavia menettelyjä yliopistoyhteisömme on johdoltaan kokenut?
Tässä on poikkeuksellisen viisas ja tärkeä kannanotto Ollilta.
Miksiköhän yliopiston ylin johto ei toimi tällaisen arvopohjan perustalta?
Minkä takia vahvistetaan yliopiston siiloutumista?
Onko se heikon johtajan tapa vahvistaa omaa asemaansa ja varmistaa samalla jatkokautensa?