Professoriliitto antoi minulle tilaisuuden kommentoida Michiganin valtionyliopiston professorin Brendan Cantwellin akateemisen ja ilmaisuvapauden tilaa USA:ssa käsitellyttä webinaariesitystä 2.10.2025 (*). Tiivistän sikäläistä ja täkäläistä tilannetta pohtineen kommenttipuheenvuoroni keskeisen sisällön alle.
USA:ssa vahvan taloutensa ja oikeustieteensä laadun tukema Harvard oli 2.10.2025 asti toistaiseksi ainut yliopisto, joka oli kyennyt vastustamaan autoritaarista liittovaltion hallintoa. Sittemmin ainakin MIT, Penn ja Brown ovat kieltäytyneet sen rahoituksesta.
Professori Cantwell totesi, ettei USA:n perustuslaissa mainita akateemista vapautta. Siinä menetetty vaikuttamistilaisuus on saattanut harmittaa Harvardin yliopistoa, sillä se oli jo 124 vuotias kun perustuslaki laadittiin 1787. Toisaalta se aloitti oikeustieteen koulutuksen vasta vuosikymmeniä myöhemmin.
Suomen perustuslaista voi tuota vasten olla ylpeä. Sen 16§ takaa tieteen, taiteiden ja korkeakoulutuksen vapauden. Suomi ei silti ole poikkeus, sillä mm. Ranskan Espanjan, Belgian jne. perustuslaeissa on säädetty samoin.
Perustuslaillisiin takeisiin ei kuitenkaan pidä luottaa liikaa. Nimittäin suurin osa yliopistojen rahoituksesta on peräisin valtiolta. Tuota kautta meillä on aina ollut jonkinasteinen poliittinen kontrolli.
On perusteltua käyttää osa rahoituksesta vapaaseen, uteliaisuuteen perustuvaan tutkimukseen. Näin uutta tietoa voidaan luoda poliittisista intresseistä riippumatta. Rahoitusta voidaan ohjata myös strategisesti tärkeiksi katsotuille aloille. Jakosuhdetta voidaan tietenkin pohtia.
Lööppijulkisuutta poliitikko saa Suomessa kahdella varmalla tavalla: joko (1) esiintymällä päihtyneenä tai (2) hyökkäämällä tiettyjä ihmistieteiden aloja ja tutkimushankkeita vastaan. Jopa yksittäiset tutkijat ovat joutuneet maalitetuiksi. Toimivatko tuollaiset poliitikot perustuslain hengen vastaisesti?
Tekniikan professorina ihmettelen, miten halu oppia ihmisyydestä voi olla vahingollista, jos tutkimus ei riko eettisiä normeja. Ehkä ”paremmin tietävät” pelkäävät tuloksia?
Joidenkin poliitikkojen mielestä ihmistieteiden sijaan rahoitus olisi suunnattava tekniikkaan. Mutta vain pieni osa tuostakaan tutkimuksesta koskaan tuottaa markkinoitavia innovaatiota. Monissa niissäkin taloudellisen menestyksen voi ratkaista ihmisluonnon ymmärtäminen.
Suuri akateemisen vapauden uhka Suomessa on yliopistojen johtamismallit. Yliopistolaki antoi vuonna 2010 yliopistoille lähes täyden autonomian järjestää sisäinen toimintansa. Tuolla varjolla Oulun yliopistossa tiedekuntien vaalit menettivät merkityksensä vuonna 2016. Yliopistomme onkin kopioinut keskiaikaisen feodaalijärjestelmän.
Australiassa heiluri on palaamassa ns. yritysmäisestä yliopistojen hallinnosta takaisin kollegiaalisiin menettelyihin. Joulukuussa 2025 ilmestynyt Australian senaatin raportti on kiintoisaa luettavaa. Muutos vastakkaiseen suuntaan tapahtui 1980 ja 1990 -lukujen vaihteessa, parikymmentä vuotta ennen Suomea. Mikähän tilanne on täällä reilun 20 vuoden kuluttua?
(*) Oma kokemukseni työskentelystä amerikkalaisessa yliopistossa on postdocina yli 35 vuotta sitten aivan erilaisessa maailmantilanteessa
In USA the university board members have key roles in fundraising. Some of them are big donors themselves. In Australia the same was expected from corporate types recruited to the boards. Instead, the outcome has been vastly inflated management compensations in the midst of redundancies.
How has that worked out in Finland? What is the tangible added value that the business people in the boards have provided?
Yliopistojen hallitusten ulkopuolisten jäsenten odotetetaan käyttävän verkostojaan yliopistojensa hyväksi. Oulun yliopiston kohdalla hallitukset vaikuttavat toimineen rehtorin hyväksi.
Voisitko Olli pyytää hallitusten itsearviointiraportit, jos sellaisia on joskus laadittu?
Oulun yliopiston hallituksen kuntaliitolta lainaaman työjärjestyksen kohdan 11 mukaan hallitus arvioi toimintaansa vuosittain. Vahvasti uumoilen noiden arvioiden olevan tylsähköä luettavaa, joten en ole niitä ainakaan heti pyytämässä.
Työjärjestys löytyy blogiartikkelista https://www.silven.fi/index.php/2023/10/03/jaljet-peitossa/
Akateemininen vapaus on sekä mielenkiintoinen että tärkeä aihe yliopiston ja yliopistolaisten toiminnan kannalta. Akateemiseen vapauteen vedoten tehdään ja jätetään tekemättä monenlaista.
Prof Terence Karran Englannista (on myös dosentti Oulun yliopistossa) on tutkinut ja kirjoittanut ja puhunut paljon akateemisesta vapaudesta. Jututin häntä viimeksi vuoden vaihteessa tästä teemasta ja sain tuoreimman tekstinkin luettavakseni.
Terence olisi oikeampi henkilö kommentoimaan Ollin hyvää kirjoitusta, mutta yritän tehdä häntä lainaten. Hänen keskeinen havainto on, että akateemisen vapauden todellinen tila ei ratkea lainsäädännössä vaan yliopistojen sisäisissä valtasuhteissa. Juuri tästä syystä Suomi näyttää hänen vertailuissaan vahvalta tarkasteltaessa akateemista vapautta – mutta eivät välttämättä ole sitä käytännössä.
Terencen kolmen pilarin malli (autonomia, kollegiaalinen itsehallinto, työsuhdeturva) osuu suoraan Ollin tarkastelun ytimeen. Suomessa ensimmäinen pilari on vahvistunut (organisaation autonomia), mutta toinen on heikentynyt: päätösvalta on siirtynyt pois akateemiselta yhteisöltä kohti johdollisia rakenteita. Tällöin akateeminen vapaus ei katoa, mutta se muuttaa muotoaan – yksilötason oikeudesta organisaatiotason hallinnaksi.
Ollin “feodaalijärjestelmä” ei Terencen näkökulmasta olisi pelkkä retorinen kärjistys, vaan kuvaus laajemmasta kehityksestä: siirtymästä kollegiaalisesta yliopistosta manageriaaliseen yliopistoon. Tämä kehitys on Terencen mukaansa tapahtunut laajasti Euroopassa, usein juuri autonomiauudistusten seurauksena.
Rahoituskysymykseen voidaan lisätä poliittinen ohjaus, joka ei näy vain suorana puuttumisena, vaan myös “pehmeänä ohjauksena” rahoitusinstrumenttien kautta. Tällöin tutkimuksen suunta rajautuu ilman, että akateemista vapautta tarvitsee formalisesti rikkoa.
Tuore teema Terencen akateemisen vapauden pohdinnoissa on ollut ’opiskelijan akateeminen vapaus’. Ehkä tästä voidaan keskustella myöhemmin.
Kiitos Pekka näkökulman laajentamisesta. Minulla on hämärä muistikuva, että olisin (olisiko 20 vuotta sitten?) vaihtanut muutaman sanan Terence Karranin kanssa, mutta en osaa tätä kovin tarkasti ajoittaa.
On valitettavaa, että tällaista keskustelua käydään blogissani eikä yliopiston puitteissa. Tämä kertonee akateemiseen vapauteen kytkeytyvän yliopistodemokratian rappiosta.
Demokratian tärkeimpiä piirteitähän on vapaa keskustelu. Nyt tuollainen vuorovaikutus eri toimijoiden välillä on Oulun yliopistossa kuihtunut olemattomiin.
Tämän blogin aloitin syksyllä 2021 yliopiston johdon hallinnollisin tempuin estettyä yliopistovaaleihin liittyvät vapaat keskustelut yliopiston tiloissa. Voivatko neljän vuoden välein pidettävät vaalit ilman vapaata keskustelua edustaa minkäänlaista demokratiaa? Katsomalla itään oivallamme mallin alkuperän.
Oulun yliopiston korkeatasoisin akateeminen debatti löytyy Silvenin blogista ja sen kommenteista.
Eudaimonian puolesta ja vastaan -sarjan tarkoitus on hyvä, mutta seuraamieni meta-keskustelujen anti ei paljon ole poikennut iltapäivän kauniista ja rohkeista, jolla toisinaan nollaan pääni. Yhteistä näillä sarjoilla on, etteivät kummatkaan kosketa yliopistoväen Oulussa eniten pohtimia asioita. Onko tämä sattumaa vai tarkoituksellista?